Niinhän siinä kävi, että minä annoin taas anteeksi. Mies on ollut juomatta viimeisimmän tappelun jälkeen. Tai "juomatta". Kaljaa on kulunut kyllä, mutta kaatokännissä ei ole ollut. Onhan sekin jotain, kai. Se on taas rakastanut minua ja haluaa viettää elämänsä loppuun asti minun kanssa.

Mun päässä kalvaa silti joku. Tuntuu siltä, että asiat eivät ole niin miltä ne näyttää. Sisuskaluja puristaa semmoinen tunne, että kohta sataa paskaa niskaan. Jokin hänen käytöksessään viittaa siihen, että se tekee mun selän takana jotain. Joko mun pitäisi luottaa vaistooni tai sitten olen vaan sekaisin niistä tappeluista ja luottamuksen menettämisestä. En tiedä mitä tehdä. Tää ei vaan tunnu oikealta.